Kertomus ihmisestä politiikan armoilla
Syyskuun kulttuuri-illan 28.9. vieraaksi saimme kirjailija Suvi Ratisen kertomaan meille suomalais-virolaisen kirjailijan ja kosmopoliitin Aino Kallaksen pakolaisajasta Tukholmassa vuosina 1944–1953. Ratinen kertoi aiheen hautuneen pitkään mielessään ja pohdiskelleensa sitä lähes parin vuosikymmenen ajan. Kirjailijasta julkaistut elämänkerrat sivusivat asian ja vaikeneminen tapahtuneesta häiritsi häntä. Voidaanko Aino Kallaksen Tukholmassa viettämiä vuosia pitää pakonsanelemina. Aihetta oli Ratisen mukaan käsitelty kovin niukasti Kallasta sivuavissa tutkimuksissa.
Syksyn 1944 Moskovan välirauhansopimuksessa Suomi sitoutui palauttamaan välittömästi kaikki Neuvostoliiton kansalaiset. Neuvostoliitto katsoi myös Viron kuuluvan itselleen miehitettyään maan 1940, mutta Länsivallat eivät tunnustaneet Baltian maiden liittämistä Neuvostoliittoon eikä siten kansalaisten palauttamista takaisin maahan. Suomessa elettiin kuitenkin rautanyrkin kuristuksessa. Liittoutuneiden valvontakomissio saapui maahan syyskuussa 1944 ja vaati virolaisten palauttamista. Myös Suomen valtiollinen poliisi (Valpo) paneutui innolla tehtävään, etsien ja luovuttaen kymmeniä virolaisia Neuvostoliittoon. Näissä mielivaltaisissa olosuhteissa ei jäljelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pako länteen.
Aino Kallas elätteli kuitenkin vielä toiveita välttyä palautuksilta ja hän haki Suomen kansalaisuutta. Kallas lähetti syyskuussa 1944 kansalaisuushakemuksen presidentti Mannerheimille. Hakemuksessaan hän vakuuttelee asuneensa Suomessa, tehneensä itseään tunnetuksi kirjallisella toiminnalla ja lopuksi huomauttaen olevansa miehensä kanssa taloudellisesti vakavaraisia. Perustelut eivät kuitenkaan Mannerheimia vakuuttaneet, heijastuivatko Hotelli Tornin asukkaiden varjot päätökseen! Niinpä suomalaiseen Krohnin kulttuurisukuun syntynyt kirjailija, jonka isä oli runoilija, fennomaani ja kielitieteilijä Julius Krohn, astui puolisonsa kanssa syyskuun 1944 lopussa Turussa laivaan, joka vei heidät Tukholmaan.
Pakolaisuuden ensihetket eivät vertaudu tämän päivän pakolaisleirien olosuhteista syntyneeseen mielikuvaan. He saapuivat ensin Grand hotelliin, jossa ruokailivat ja nauttivat kylvystä rasittavan laivamatkan jälkeen. Mutta todellisuus iski saman tien vastaan. Varojen puutteessa he joutuivat siirtymään kaupungin ulkopuolelle, majataloon, jossa oleili myös merimiehiä. Tallinnaan oli jouduttu jättämään hopeaesineitä lukuun ottamatta kaikki omaisuus, säästöt, sijoitukset ja asunto. Merimiesten elämäntapa poikkesi suuresti Lontoon suurlähettiläsvuosien tyylistä ja eleganssista ja tilanteeseen olikin totutteleminen. Vuosien mittaan elämä heitteli kosmopoliittia asuinsijoilta toiseen. Ystävät Suomessa ihmettelivät Aino Kallaksen oleskelua Ruotsissa eivätkä käsittäneen hänen olevan pakolainen. Mieleen heille tulikin kirjailijan siirtyneen ruotsalaisten runsaiden ”lihapatojen ääreen” nauttimaan ja jatkamaan samalla kirjallista työtään.
Loppuaikoina kirjailija asui yhdessä tyttärensä ja tämän lasten kanssa. Pelko varjosti kuitenkin jatkuvasti hänen elämäänsä eikä hän uskaltanut jäädä yksin asuntoonsa. Hän tunsi olevansa toisen luokan kansalainen ja vanki, vaikka hän puhui ruotsia sujuvasti. Lopulta yhdeksän pakolaisvuoden ja Stalinin kuoleman jälkeen Kallas palasi Suomeen ja presidentti Paasikivi myönsi hänelle Suomen kansalaisuuden.
Suvi Ratinen kertoi pohtineensa paljon, miten hän voi kirjoittaa tästä elämänvaiheesta. Hän tutki kolme vuotta arkistoja, kirjeitä ja erilaisia dokumentteja, päästääkseen sisälle aiheeseen ja kirjoitti lopulta kirjan. Illan esitelmä olikin hyvin puhutteleva ajankuvaus pakolaisten kokemasta ahdistuksesta Suomessa ja vähitellen asenteiden viilenemisestä pakolaisia kohtaan myös Ruotsissa.
