Itämeren seudun historiaa
Huhtikuun kulttuuri-illassa meille esitelmöi FT, akatemiatutkija Kati Kallio kolmen vähemmän tunnetun itämerensuomalaisen ortodoksisen kansan inkerikkojen, setojen ja vatjalaisten historiasta ja kulttuurista. Esitelmä pohjautui laajaan näiden kansojen kieltä ja kansanperinnettä käsittelevään teokseen, jonka ovat kirjoittaneet kuusitoista asiantuntijaa keskittyen pääosin 1800–1900 luvun tapahtumiin.
Kati Kallio kuvasi vatjalaisten ja inkeroisten historiaa aina keskiajalta lähtien, jolloin alueet kuuluivat Novgorodin ja samalla ortodoksiuskonnon vaikutuspiiriin. Ruotsi laajensi myöhemmin valtapiiriään ja valloitti Inkerin alueen 1617, jolloin luterilainen kirkko voimistui alueella. Venäjä puolestaan valloitti näitä alueita 1721 ja Pietarin perustaminen 1703 muokkasi osaltaan sen reunamailla olevia Inkerinmaan kyliä. Inkerinmaa levittäytyi Pietarin ympärille ja Karjalan kannakselle. Inkerikkomiehet myivät elintarvikkeita ja polttopuita Pietariin ja oppivat samalla käyttämään venäjän kieltä. Venäjällä vallitsi maaorjuus aina vuoteen 1861 saakka, jonka jälkeen yleinen liikkumisvapaus tuli voimaan. Tämän jälkeen väestöä alkoi muuttaa parempien olosuhteiden perässä Pietariin. Tämä merkitsi sitä, että inkerikkokylien asutus väheni ja samalla kielen puhujien määrä.
1900-luvun sodat, väestön pakkosiirrot ja Stalinin ajan terrorismi kurittivat ankarasti alueita ja väestöä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen väestöä pakeni Suomeen ja toisen maailman sodan aikana heitä siirrettiin Suomeen. Sodan loputtua inkerikot ja vatjalaiset palautettiin takaisin Neuvostoliittoon ja lähetettiin suoraan Siperiaan, Kazakstaniin ja muihin kaukaisiin osiin Venäjän maata. Vähitellen eloonjääneitä palasi 1960-luvulla takaisin alueelle mutta jäljellä ei ollutkaan enää kotia, mihin olisi tultu. Suurin osa kodeista oli tuhoutunut sodissa ja jäljellä olevissa kodeissa asuikin vierasta väkeä.
Venäjällä viimeisimmässä vuonna 2010 tehdyssä väestönlaskennassa inkerikkojen lukumääräksi olisi saatu 266 henkeä. Stalinistisen sorron aikana vatjan ja inkeroisten käyttö kouluissa kiellettiin ja tilalle tuli venäjän kieli. Vähitellen inkeroisten ja vatjalaisten kielenkäyttö hiipui, kun tiedettiin kielen puhumisen aiheuttavan ongelmia lasten kasvaessa ja hakiessa myöhemmin paikkaansa elämässä. Inkeroista äidinkielenään puhuvia arvioidaan nykyisin olevan enintään 70 ja vatjaa korkeintaan viisi.
Setojen asuinalueesta osa kuului Pihkovan kuvernementtiin ja hallinnollinen keskus oli Pihkovan kaupunki. Alueella sijaitsi Petserin luostari, joka oli keskeinen hengellinen ja taloudellinen keskus ja on edelleen toiminnassa. Nykyisin alueesta 2/3 kuuluu Venäjälle ja 1/3 Viroon. Setoja arvioidaan olevan 10 000–13 000, mutta kieltä hyvin puhuvia ei arvioida olevan tuota määrää. Kerrotaan, että eri puolilla rajaa asuneet setot peltotöitä tehdessään viestivät keskenään laulujen kautta. Lauluissa kerrottiin ohimennen kuulumisia ja säkeiden joukkoon oli kätketty viestejä ja tietoja toisella puolella rajaa ahkeroiville sukulaisille.
Kati Kallio kertoi elävästi inkerikkojen kalevalamittaisesta runonlauluperinteestä ja hän antoi laulunäytteitä kansanlauluista. Runojen teemat liittyivät elämän eri tilanteisiin, vuoden kiertoon, kyläkeinuun liekkuun, naisten juhliin. Hääjuhlat olivat monipäiväisiä tapahtumia, niitä saatettiin juhlia kolmekin päivää peräkkäin. Juhlat alkoivat morsiamen kotona ja jatkuivat lopulta sulhasen kotiin. Juhlinnan aikana lahjojen vaihto oli runsasta ja pitopöydät notkuivat ruokaa ja juomaa. Morsiamen kotona laulettiin häärunojen lisäksi itkuvirsiä, joita morsiamen kummitäti, äiti ja morsian esittivät.
Erityisen mielenkiintoinen oli Kati Kallion kuvaus setonaisten kulttuuriin kuuluvista hopeakoruista. Setonaisilla oli tapana juhlapäivinä kantaa paljon erilaisia ketjuja, runsaasti sormuksia ja rannerenkaita. Erityisen huomiota herättävä on rinnalla kannettava kupuran muotoinen hyvinkin painava setosolki, joka on valmistettu hopeasta. Usein sulhanen lahjoitti morsiamelle soljen ja sen koosta saattoi päätellä, kuinka rikas sulhasen suku on. Setonaisten kulttuurissa solki merkitsee hedelmällisyyttä ja sitä kantoivat avioliitossa olevat naiset. Myös setojen lauluperinne on elpynyt ja se on tänä päivänä hyvin rikas ja omaleimainen.
FT Kati Kallion sujuvaa ja tietorikasta esitelmää olisi kuunnellut vaikka yömyöhään, ellei palvelukeskus olisi sulkenut ovia. Teokseen perehtymällä saa hyvän kuvan näiden kolmen itämerensuomalaisen kansan historiallisista vaiheista ja raskaista koettelemuksista, heidän kielestään sekä rikkaasta suullisesta ja aineellisesta perinteestä.
