Taivas on sininen ja valkoinen
Lokakuun kulttuuri-iltaan saimme folkloristiikan dosentin Venla Sykärin Helsingin yliopistosta esitelmöimään meille osittain unholaan painuneista rekilauluista. Venla Sykäri kertoi oleskelleensa Kreetalla useita vuosia ja siellä toteutetun pitkäjaksoisen kenttätyön pohjalta hän väitteli Helsingin yliopistossa vuonna 2011. Kreetalla hän perehtyi paikalliseen laulukulttuuriin ja huomasi laulujen perustuvan samantapaisiin lyhyisiin parisäkeisiin kuten rekilaulutkin. Hän haastatteli paljon ihmisiä ja huomasi heidän käyttävän puheissaan myös sananlaskuja. Tällä hetkellä Venla Sykäri työskentelee Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla, jossa hänen tutkimuksensa liittyy suullisen runouden tuottamisen ja esittämisen kysymyksiin.
Rekilaulu on lyhyt laulu ja teksti koostuu kahdesta pitkästä säkeestä, joita lopussa sitoo riimi. Melodiasäkeitä on neljä, jotka muodostavat kaksi säeparia. Rekilaulua kutsutaan siten joko parisäkeeksi tai nelisäkeeksi. Vastaava laulumuotti on ollut hyvin yleinen Euroopassa ja muuallakin. Riimin vaikutteita kantautui Ruotsista 1600-luvulta alkaen ja suosituinta nelisäettä on dokumentoitu jo 1700-luvun lopulta.
Esitelmöitsijän mukaan nuorten uusi sosiaalinen luokka alkoi vähitellen kehittyä 1800-luvulla ja tällöin myös tytöt lauloivat rehvakkaita lauluja ja järjestivät tansseja kylillä. Rekilauluilla säestettiin piirileikkiä ja tanssia. Kylien yhteisiä tapahtumia saatettiin kommentoida kiusoittelu- ja pilkkalauluin. Uusia lauluja syntyi jatkuvasti ja melodiat ja sävelmät olivat valtavan rikkaita. Pilkkalaulut jatkuivat kuplettiperintönä vuosikymmenien halki aina Juha ”Watt” Vainion kupletteihin asti. Rekilaulujen suosio oli huipussaan 1870–1880- luvulla ja laulukulttuuri oli voimakkainta Inkerinmaalla ja Pohjanmaalla. Ison talon Antti on yksi tunnetuimmista Pohjanmaalta peräisin olevista rekilauluista. Tämän päivän laulukirjoista löytyy myös suosittu – Taivas on sininen ja valkoinen -rekilaulu. Sivistyneistö ei kuitenkaan tykännyt rehvakkaista näkökulmista ja ilmaisuista vaan torjui ne. Tämä johti siihen, että laulut jäivät Kalevalan ja runonlaulun varjoon.
Rekilauluja on tallennettu 1800-luvun alkupuolelta asti ja laajempi tekstien muistiinpano alkoi 1880- luvulla opettajien, opiskelijoiden ja kansankerääjien toimesta. Elias Lönnrot oli myös laulujen merkittävä kerääjä ja tallettaja. Rekilauluja lähetettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon runsaasti vuosien 1935 ja 1953 kilpakeruissa. SKS:n toimesta rekilaulujen digitointi on käynnissä ja tulevaisuudessa ne ovatkin helposti yleisön saatavilla.
Saimme kuunnella myös SKS:n arkistosta lainattua laulusikermää, jossa itse lauluaan 1950-luvulla äänittänyt Vihtori Grönroos lauloi ”Enkä minä ole mikään laulajapoika…” monella melodialla. Lopuksi saimme vielä näytteen romanilaulusta romanilaulujen vahvalta tulkitsijalta Hilja Grönforsilta.
Venla Sykärin värikkään, monipuolisen ja innostavan esitelmän ansiosta rekilaulut herättivätkin suurta kiinnostusta yleisössä. Muisteltiin lapsuudessa kuultuja tarinoita kylillä järjestetyistä joskus varsin rajuiksikin yltyneistä tansseista ja piirileikeistä. Todettiin, että rekilaulukulttuuria tuskin enää syntyy ainakaan entisessä laajuudessa mutta pohdittiin, miten voitaisiin jatkossa viritellä toimintaa rekilaulujen ympärillä. Ehkäpä yhteinen Venlan vetämä rekilaulutyöpaja tai rekilaulukaraokeilta herättäisi henkiin tätä perinnettä. Jäämme innolla odottamaan!
