Muotokuva – muistamisen tapa
Syyskauden avausesitelmän 22.9. meille piti FM, taidehistorioitsija Leena Reinilä aiheenaan muotokuvataiteen kehitys Suomessa. Reinilä pohti aluksi, miksi muotokuvia ylipäätään tilattiin ja mikä oli niiden merkitys kuvattavalle kohteelle. Yhtenä lähtökohtana saattoi olla, että niillä haluttiin tuoda esille suvun kaanon ja siihen kuuluminen. Myös yhteiskunnallinen asema ja elämän varrella kertyneet merkkipaalut haluttiin tuoda näkyväksi. Omalla tavallaan muotokuva oli myös visuaalista viestintää.
Euroopassa muotokuvataide palveli aristokraattista ymmärrystä ns. mieslinjaan perustuvista sukupolvien välisistä suhteista. Muotokuvien teettäminen oli kallista ja se olikin yksi vallankäytön ilmentymä. Muotokuvien avulla saatettiin jopa järjestellä avioliittoja. Ranskan valtio lahjoitti maailmalle valokuvaustekniikan 1839, jonka seurauksena muotokuvataiteessa elettiin kriisiaikoja. Suomessa ensimmäinen valokuva kuvattiin Turussa 1842.
Yhtenä muotokuvataiteen lajina olivat miniatyyrimuotokuvat, joilla on pitkä historia aina 1400-luvun lopulta 1900-luvulle. Nämä olivat alkuun kuninkaallisille maalattuja lahjoja ja levisivät vähitellen porvariston piiriin harrastukseksi. Taiteen laji kehittyi hovien muotokuva- ja miniatyyrimaalareiden yhteistyönä. Tekniikkana oli alkuun maalata vesiväreillä vasikan nahalle ja 1700-luvulta lähtien norsunluulle. Paul Sinebrychoff keräsi noin 340 miniatyyrimuotokuvan kokoelman, jota voidaan ihailla tänä päivänä Sinebrychoffin taidemuseossa.
Reinilä tarkasteli Suomen taiteen kehitystä 1800-luvulla, jolloin kansallisromantiikka ja suomalaisuusaate alkoivat vähitellen herätä maassamme. Muotokuvataiteen syntyä 1800-luvun alkupuolella vauhditti merkittävästi taidekoulutuksen ja yhdistysten perustaminen. Turkuun perustettiin 1830 Piirustuskoulu ja Helsinkiin 1848. Suomen taideyhdistys perustettiin 1846 ja Ateneum valmistui 1887. Tämän kehityksen myötä taiteen tilaajakunta laajeni vähitellen.
Kun valokuvaus haastoi muotokuvataiteen, alettiin ranskalaisen tavan mukaan siirtyä ns. miljöömuotokuviin, joissa henkilö kuvattiin hänelle luonteenomaisessa ympäristössä. Tästä Reinilä esitteli mm. Albert Edelfeltin 1882 maalaaman talonpoikaistyyppisen Eukko pärekoreineen teoksen. Henkilö oli ollut Albertin lastenhoitaja. Teos on maalattu ulkona ja kuvattavasta kohteesta heijastuu säädyn asema. Edelfelt olikin pitkään virallisen muotokuvaajan asemassa Suomessa. Eero Järnefelt maalasi Juhani Ahon isän rovasti H.G.Th. Brofeldtin muotokuvan Iisalmen pappilassa vuonna 1888. Kuvassa rovasti istuu leppoisasti paitahihasillaan, lapikkaat jalassa piippua poltellen. Teosta ihmeteltiin laajalti Kainuun pirteissä, miten herännäinen rovasti voidaan kuvata näin kansanomaisesti!
Joillekin taiteilijoille oli tunnusomaista sisäisen tunteen esille tuominen ja symbolismin heijastuminen kasvoissa. Tämän taidesuuntauksen edustajista Reinilä nosti esille mm. Maria Wiikin, joka oli myös suosittu muotokuvamaalari. Hänen teoksensa Hilda Wiikistä, vuodelta 1880, kuvaa henkilön persoonallisuutta sielukkaana ja aristokraattisena. Samoin Ellen Thesleffin omakuva piirustuksesta vuosilta 1894–95 välittyy voimakas suora katse, näynomainen sielunelämä ja henkisyys.
Oman lukunsa olivat ns. boheemimuotokuvat, joista ei ilmaisun rohkeutta puuttunut. Tunnetuimpia lienee Akseli Gallen-Kallelan öljymaalaus Symposium vuodelta 1894. Maalauksessa taiteilija keskittyi pohtimaan totuutta säveltäjäystäviensä kanssa, joiden ulkoista olemusta leimaa jo raskas ”mollin vire”. Hän toivoi maalauksen heijastavan sielujen syvintä olemusta! Yleisön kerrotaan kuitenkin tyrmistyneen maalauksesta, minkä seurauksena muotokuvien tilaukset loppuivat taiteilijalta useammaksi vuodeksi.
Leena Reinilän monipuolinen ja syvällinen katsaus aiheeseen otti kuulijat haltuun. Hänellä riittäisi vielä aineistoa uuteenkin esitelmään!
